Raili Maunon kokoamaan aineistoon perustuva Kääpälän lyhyt historiikki.

Tämä sisemmän Salpausselän kangasmaasto on ollut luonnollinen kulkuväylä eräkävijöille sekä lännestä, että idästä vuosisatojen ehkäpä jo vuosituhansien ajan.  Kylämme pohjoispuoliset erämaametsät ja järvet  ovat tarjonneet runsaita riista- ja kalasaaliita. Hallaton harjusijainti  ja maanviljelykseen muokattavaksi kelpaavat keveät maat houkuttivat asettumaan alueelle pysyvämminkin.

Kääpälä  nimen oletetaan pohjautuvan alueelle tulleeseen Kääpä- nimiseen mieheen, joka rakensi talonsa nykyisen kylän alueelle. Toinen vaihtoehto nimestä on se, että ensimmäinen talo rakennettiin koivikkoon, Säimäen kupeeseen, ja että koivuissa olisi ollut paljon kääpiä.

Hallinnollisesti Kääpälä kuului 1500-luvulla Taipaleen hallintopitäjään samoin kuin Lipiälä, jonka tytärkylä Kääpälä on. Nämä kaksi kylää muodostavat yhä yhteisen jakokunnan ja nykyään kun puhutaan Kääpälän kylästä, siihen sisällytetään myös Lipiälän alue.

Jo 1500 luvun puolessa välissä sekä Lipiälässä, että Kääpälässä oli 2 taloa. Lipiälän puolella talot olivat Lipiäinen ja Peuhu.  Isännät Heikki ja Matti Lipiäin olivat tulleet Lappeen Lipiälän kylästä. Peuhuun tuli isäntä Hyyryltä.  Kääpälän isäntinä olivat Per eli Pekko Kääpä ja Anders eli Antti  Kääpä.

1600-luvulla jakokunnan kylissä oli viisi taloa: Pekkola, Laatu, Kauppila, Lipiäinen ja Peuhu.

Ruotsin vallan aikana oli luotu ruotujako- ja ratsuväkijärjestelmä, joka velvoitti kylän taloja.  Pekkola toimi Kymenkartanon jalkaväkirykmentin varusmestarin virkatalona ja Laatu, Kauppila, Peuhu ja Lipiäinen Karjalan rakuunarykmentin ratsutilojen aputiloina.  Vastapalveluina tilat saivat verohelpotuksia.

Järjestelmä lakkasi 1740-luvulla, kun Hattujen sodassa hävittiin Venäjälle. Turun rauhassa Valkeala jäi Venäjän puolelle. Rajaksi tuli Kymijoki. Alkoi venäläissotilaiden majoittaminen, mikä koettiin ankarana rangaistuksena.

 1800- luvulle tultaessa asukkaita kylissä oli 159. Isojako suoritettiin  1830-luvun alussa, jolloin talojen tilusalat tulivat määrätyiksi.

Kylän isännillä oli yhteisomistuksessa ja –käytössä 6 kilometrin päässä Luukoskella sijainnut kotitarvemylly. Kyläläisten kotitarvemyllyn tilalle Luukoskeen viipurilainen Jaakko Sjöholm  rakennutti 1840- luvun alussa kahden kiviparin myllyn ja pahmastuslaitteen. Myyntisopimus takasi talollisille tietyin ehdoin oikeuden jauhattaa viljansa tullivapaasti.  

1800-luvun loppupuolella kylään oli saatu ensimmäinen kauppa, Elias Karhun maakauppa. Seppänä toimi silloin Antti Tyllinen ja puuseppänä Erik Mikonpoika Villstedt. Kylässä on yhä Nikkarin torpaksi kutsuttu talo.  

Kun Valkeala vuonna 1866 alkoi suunnitella kunnallishallintoa, Kääpälää edusti mylläri Abraham Petman Pekkolasta. Silloin elettiin Venäjän vallan alaista autonomian aikaa. Ensimmäinen 42-jäseninen kunnanvaltuusto valittiin Valkealaan reilu vuosi Suomen itsenäistymisen jälkeen, tammikuussa 1919.

Kylä kasvoi 1900-luvulla.  1910 taloja oli  23, väkeä niissä 210. Oli talollisia, mäkitupalaisia, torppareita, lampuoteja, mylläri Laurila, sepät, Taavetti ja Aatami Skott, räätälit Sylvester ja Elias Peuhu, muurari Ahvenainen ja myös läksiäimiä eli irtolaisia.

Oppivelvollisuuslain täytäntöön panemiseksi Kääpälä halusi v. 1920 omaksi koulupiiriksi. Muutaman uutteran puuhamiehen ansiosta, Nestor Laurilan johdolla, koulu saatiinkin kylään; ensin vuokratiloihin Peuhun taloon ja v.1927 kunnan rakennuttamaan omaan puukouluun, josta koulutoiminnan ohella tuli monien kylätapahtumien keskus. Oppilasmäärän kasvaessa, vuonna 1971, kylä sai uuden nykyaikaisen koulunsa tälle paikalle, Varuskunnan ja kylän välimaastoon.  Vuonna 2012 voimmekin viettää Kääpälän koulun 90-vuotisjuhlaa.

Jo 1920-luvulta alkaen kylällä toimi vireä nuorisoseura Arttu Luodon johdolla ohjaten nuoria hyvien harrastusten pariin.  Nuorisoseuran vuotuisia kesäjuhlia vietettiin Kääpälän tanssilavalla. Talvisin järjestettiin hiihto- ja mäkihyppykilpailuja, joihin osallistujia saatiin Kouvolasta saakka.

30-luvulla marttatoiminta oli vireää ja kädentaitoja kehitettiin kylän talojen suurissa tuvissa. Martat järjestivät suosittuja ohjelmallisia illanviettoja, ja siellä kyläläisten luovuus puhkesi kukkaan. Tuvat olivat väkeä täynnä ja ”asiat kasittiin” kyläläisten kesken.

Pula-ajasta johtuen kaikki tarpeellinen pyrittiin tekemään itse kotona. Lapset siinä ympärillä olivat hyvässä opissa. Kristillisiä arvoja opetettiin joka sunnuntaiaamu kokoontuneessa pyhäkoulussa. Suuri edistysaskel koko kangasrannan kylille oli sähköjen saanti adventin aattona 1937.

Kylässä oli 2 kauppaa: Ok Ympäristö ja yksityinen Roopen kauppa, jossa kyläläisten postit jaettiin nimihuudolla. Hevospuomit molempien kauppojen luona ovat aikaa sitten lahonneet, mutta kauppatoiminta jatkuu yhä Roopen kaupassa eli nykyisessä Kääpälän kaupassa.

Sotavuodet toivat koteihin surua ja hätää. Kääpälän miehiä kirjattiin kaatuneiksi talvi- ja jatkosodassa 12.

Kylä eli 50-luvulla siihen astisen olemassa olonsa toimeliainta aikaa, omavaraisuus oli tärkeä toimeentulon tae. Kylämaisema oli avaraa peltomaisemaa, kun sodan jälkeen kaikki peltopahasetkin olivat käytössä. Pienessäkin mökissä oli lehmä tai kaksi, ja vielä nuorta karjaa.

Puuteollisuus kasvoi voimakkaasti ja puukauppa kävi. Talolliset tekivät hankintakauppoja ja ajoivat talvisin rahtia. Liikennöitsijä Artturi Rämän autossa pääsi asioilleen Kouvolaan. Koppiin sopi 8 sisälle, loput istuivat lavalla. Siinä kulki samalla sian ruhotkin. yösijaa tarjottiin kylän keskellä Heikkilässä. Jos teki polttopuita, sai ruuankin. Hierontapalveluita sai  sokea-Mikoltä ja parturipalvelut hoiti Laurilan Terttu.  Kylän muuraustyöt teki Salon Toivo ja poikansa Aarne. Helluntaiseurakunta toimi aktiivisesti. Kesäiset telttakokoukset kokosivat runsaasti kyläläisiä yhteen.

1960-luvun alussa alkoi kuulua kummia.  50-luvulla aloitettujen puolustusvoimien rakennus- ja ampumaleirien jatkeeksi perustettiin Vekaranjärven varuskunta, johon eri joukko-osastot siirtyivät ahtaaksi käyneistä kaupunkikasarmeistaan. Se tiesi lähes kaikilta kylän talollisilta useiden kymmenien, jopa lähes parin sadan hehtaarin tilakohtaisia aluemenetyksiä valtiolle, eikä siihen pontevat vastalauseetkaan yhtään auttaneet. Toisaalta rakennettava kasarmiyhteisö toi töitä kylässä asuneille. Samalla maitten menetys kuitenkin kuihdutti talollisten harjoittamaa metsätaloutta. Komeat metsät kun ovat aina kuuluneet isojen talojen imagoon.

Vuosisadan loppupuolella maaseudun rakennemuutos on tuonut vielä oman lisänsä karjatalouden ja maanviljelyksen kuihtumiseen.  Nyt kylässä on enää yksi karjatila ja yksi perunatila. Meitä nykyisiä asukkaita on kuitenkin noin 160, saman verran kuin väkeä oli 1800-luvulle tultaessa.

Menneisyys elää kylää asuttaneiden sukujen asuinpaikoilla ja tarinoissa. Nyt me omalla toiminnallamme muokkaamme kylää näköiseksemme ja jätämme sen aikanaan seuraavalle sukupolvelle. Yhteen hiileen puhaltaminen - kuten kouluasiassa saimme huomata – antaa toivoa siitä, että kylämme säilyy toisetkin 500 vuotta.

Raili Mauno. (Elovalkeat -avajaisissa esittäjänä Timo Vanonen)

************************************************************