VEKARANJÄRVI - KÄÄPÄLÄ
Vekaranjärvi - Suomen suurin varuskunta

PENTTI VAINIKKA

 Karjalan Prikaatin siirron vaiheet pois Kouvolasta

Sotien jälkeisen Kouvolan asutuksen laajenemisen ja liikennejärjestelyjen seurauksena 1950-luvulta alkaen kävi varuskunnan 71 hehtaarin lähialueella 5.Prikaatin, vuodesta 1957 Karjalan Prikaati,  suurenevien varusmiesikäluokkien kouluttaminen aina vaikeammaksi.

Puolustusministeriössä oli jo pitkään pohdittu uuden varuskunnan rakentamista prikaatille.     Ministeriön ensimmäisena ehdottomana ykkösvaihtoehtona kesällä 1960 oli Iitin Urajärven itäpuolinen alue. Hanke kaatui maanomistajien erittäin  tiukkaan vastustukseen.  Kolmen vuoden kuluttua sopiva alue löytyi Pahkajärven kupeesta – Vekaranjärveltä.

Puolustuslaitoksen sotien jälkeisissä joukkojen sijoitusjärjestelyissä pyrittiin luopumaan kaupunkiasutusten puristukseen joutuneista varuskunta-alueista ja korvaamaan ne uusilla kunnollisilla harjoitusmaastoilla olevilla varuskunnilla.

Valtio joutui sotien jälkeisinä vuosina sitomaan budjetin kaikki harkinnanvaraiset rahat sotakorvauksiin, siirtoväen ja rintamamiesten asuttamiseen ja muiden sodan välittömien seurausten  korjaamiseen. Tästä oli seurauksena, ettei voitu osoittaa määrärahoja edes yleisesti työllistävään puolustusvoimien rakennustoimintaan. Huonon majoitustilanteen pakottamana sekä parempien rahoitusmahdollisuuksien toivossa käynnistettiin kuitenkin varuskuntien peruskorjaus- ja uudisrakennussuunnitelmat vanhoilla kasarmeilla, mutta samalla etsittiin joukko-osastoille uusia alueita.

Vaikeita joukko-osastojen majoitusongelmia ratkaisemaan puolustusministeriö asetti tammikuussa 1945 puolustusvoimien majoitustoimikunnan ja edelleen maaliskuussa 1950 joukkojen  ja laitosten  sijoittamistoimikunnan. Niiden tehtävänä oli tutustua majoitusoloihin, tehdä esityksiä tarpeellisista varusmiestasauksista, joukko-osastojen ja yksiköiden siirroista ja muista majoitustilannetta helpottavista toimenpiteistä.

Tutkimusten mukaan ei ollut kannattavaa laajentaa asutuskeskuksissa sijainneita kasarmialueita, koska maan hinta maaseudulla oli vain murto-osan kaupunkimaiden hinnasta. Helppoa ei myöskään ollut löytää sopivalta etäisyydeltä asutuskeskuksista riittävän suuria maa- ja vesialueita, jotka olisivat olleet ostettavissa tai pakkolunastettavissa. Toimenpiteillä kun ei saanut olennaisesti häiritä paikkakuntien elinkeinon harjoitusta tai muuta elinkelpoisuutta.

1950 -luvun lopulla aloitettiin uusien varuskuntien rakentaminen Turussa sijainneelle Porin Prikaatille Säkylään, Kuopiossa sijainneelle Pohjois-Savon Prikaatille Kajaaniin (nyk. Kainuun Prikaati), Vaasassa sijainneelle Pohjanmaan Jääkäripataljoonalle Sodankylään (nyk. Jääkäriprikaati)  ja Mikkelissä sijainneelle Savon Prikaatille Mikkelin Karkialammelle (prikaati lakkautettiin v. 2006 lopussa).

                     

TILANNE KOUVOLASSA  HUONOIN

Joukkojen sijoittamistoimikunta totesi mm., että Kaakkois-Suomen varuskunnista huonoin tilanne oli Kouvolassa.  Kouvolan varuskunnan alueen ahtauden vuoksi tilanne siellä oli käynyt vaikeaksi, ja että Kouvolan varuskunnan korjaus- ja lisärakentamisesta olisi pidättäydyttävä ja rakennettava vain sen verran, mitä joukkojen toiminnalle olisi ehdottoman välttämätöntä.

Toimikunta esitti riittävän suuren varuskunta-alueen hankkimista prikaatille. Sotilaallisista syistä sen tulisi sijaita Kymenlaakson pohjoisosassa esimerkiksi 20-50 kilometrin etäisyydeltä Kouvolasta Iitissä, Jaalassa tai Valkealassa. Uuden varuskunta-alueen vaatimuksina pidettiin  Kouvolan läheisyyttä, vesistöjen läheisyyttä, esteetöntä ja välitöntä pääsyä kasarmeista harjoitusmaastoon, sijoittumista hyvän liikenneväylän var-relle ja aluetta, johon prikaatin joukot mahtuisivat hyvin. Lisäksi pidettiin silmällä, että sijaintikunnan veroäyri olisi vakaa ja kohtuullinen.

SUUNNITELMAT IITISSÄ

Puolustusministeriön sotilasasiainosasto aloitti kevättalvella 1959 salaiset aluetutkimukset Iitin kunnassa, josta suunniteltiin noin 2800 hehtaarin aluetta Lyöttilän kylän Urajärven itä-, etelä- ja kaakkoispuolelta. Alue rajoittui etelässä osittain Kouvolan-Lahden rataan, idässä noin 200 ha Kuusankosken puolelle vajaan kilometrin päähän Kymenrannan ns. Markantonteista ja Kuusankosken uudesta hautausmaasta, sekä pohjoisessa hieman Voikkaan-Lyöttilän tien eteläpuolelle.

Keskustelut käytiin kaikessa hiljaisuudessa Iitin kunnanhallituksen puheenjohtajan ja kunnansihteerin kanssa. Niissä ilmeni, että kunta oli halukas luovuttamaan hallinnassaan olevat Hakalan tilaan kuuluvat kaksi metsäpalstaa, noin 40 ha.

Huhtikuun alussa 1960 puolustusministeriö lähetti “kuin salaman kirkkaalta taivaalta” Iitin kunnanhallitukselle lausunnon antamista varten kirjelmän, jossa tiedusteltiin, pitääkö kunta sen etujen mukaisena prikaatin suuruisen joukko-osaston sijoittamista kunnan alueelle kirjelmän mukana seuraavan kartan osoittamaan paikkaan ja katsooko kunta mahdolliseksi myönteisessä tapauksessa  osaltaan taloudellisesti myötävaikuttaa kyseisen alueen hankkimisessa puolustuslaitokselle.

ALKU NÄYTTI MINISTERIÖN KANNALTA KATSOEN HYVÄLTÄ

Kunnanhallitus päätti 11.4.1960 esittää lausuntonaan kunnanvaltuustolle, että asiaan suhtauduttaisiin myönteisesti. Samalla kunnanhallitus valitsi edustajat valmistelemaan asiaa ja tutustumaan Säkylän varuskunnassa vastaavan suuruiseen joukko-osastoon. Varuskunnan sijoittamisesta Iitin kunnan alueelle oli paikallisessa lehdistössä  maininta kes-kiviikkona 20. huhtikuuta. Siinä todettiin Iitin olevan ehdolla sijoituspaikaksi, ja että asia on esillä Iitin valtuustossa seuraavana maanantaina 25.4. Suunnitelluksi alueeksi mainittiin ylimalkaisesti pääasiassa metsämaata käsittävä Tillolan kangas, jossa ei ollut viljelyksiä eikä rakennuksia.

Iitin kunnanvaltuusto hyväksyi kokouksessaan kunnanhallituksen esityksen. Keskustelun aikana teki valtuutettu Paavo Hietalahti valtuutettu Yrjö Orpanan kannattamana ehdotuksen, että joukko-osaston sijoittamista kunnan alueelle vastustettaisiin. Toimitetussa nimenhuutoäänestyksessä sai kunnanhallituksen esitys 24 ja valtuutettu Hietalahden esitys 6 ääntä.

Keskustelussa todettiin suunnitellun varuskunnan aiheuttavan melkoisia muutoksia kunnan elämässä, onhan varuskunta eräänlainen valtio valtiossa lisäten kulutusta ja liikennettä ja myös tuloja sekä kunnan että kuntalaisten kukkaroon. Arvioinneissa lähdettiin 12-15 mmk:n (2–2,5 M€  v. 2006) verotulojen lisäyksestä kunnalle ja 500 mmk:n (84 M€ v. 2006) vuotuisesta rahaliikenteestä varuskunnassa. Tämän lisäksi suuret rakennustyöt merkitsisivät lähivuosina parin-kolmen miljardin markan (336–500 M€   v. 2006) kiertämistä tavalla tai toisella Iitin kautta. Näiden myönteisten seikkojen rinnalla todettiin kuitenkin mitalin toinen puoli; maanluovuttajien mahdolliset menetykset, sillä yhteisissä asioissa rasitukset eivät aina jakaudu tasaisesti kaikkien kohdalla parhaistakaan yrityksistä huolimatta.

IITIN SUUNNITELMA PÄÄSI JULKISUUTEEN VARKAIN

Ennen edellä mainitua kunnanvaltuuston kokousta oli Jaalan–Iitin kuntien rajalla maantiesillan vihkiäiset, jossa Kouvolan Sanomien toimittaja kuuli kunnanhallituksen puheenjohtajan mainitsevan eräälle valtuuston jäsenelle: “Nyt on puolustusministeriöstä saapunut kartta, josta varuskunnan aluesuunnitelmat näkyvät.” Toimittaja pääsi vaivihkaa valokuvaamaan Iitin kunnantalon seinällä olleen kartan, josta lehdessä 26.4.1960  julkais-tiin  piirros kunnanvaltuuston tekemästä myönteisestä päätöksestä kertovan artikkelin yhteydessä.

Lehtiuutinen herätti suunnitellun alueen maanomistajien keskuudessa erittäin voimakkaan vastustavan reaktion. He olivat erittäin närkästyneitä kunnanvaltuuston jäsenille, että he olivat tehneet päätöksensä lainkaan heitä kuulematta.  Maanomistajat laativat kirjelmiä monille tahoille, joissa he vastustivat  jyrkästi varuskunnan sijoittamista suunnitellulle alueelle.  Maanomistajien kokous hyväksyi Suomen Kuvalehden tarjouksen “auttaa maanomistajia julkisella sektorilla.” Lehti julkaisikin 20.5.1960 kolmen aukeaman  artikkelin otsakkeella “Armeija hyökkää Iittiin – yli sata maanomistajaa puolustautuu.”

Maanomistajien perusteluissa mainittiin mm.: ”Pakkolunastettavaksi suunniteltu alue on jokseenkin kokonaisuudessaan yksityisten omistamaa maata eikä siinä asutustoimenpiteiden jälkeen ole lainkaan valtion maata. Samoin Iitin kunta omistaa alueen pinta-alasta vain vajaan 1,5 %. Noin 40 hehtaaria suuremman maa-alan 21 omistajaa menettäisi koko maaomaisuutensa sekä sen lisäksi noin 45 maanomistajaa menettäisi käytännöllisesti katsoen kaikki metsänsä ja heidän tiloistaan muodostuisi elinkelvottomia. Alueella on ainakin 14 sellaista maatilaa, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vähintään 300 vuotta. Heillä taloudellisen menetyksen lisäksi kysymys olisi suurista tunnearvoista. Siirtoväkeen kuuluvia on maanomistajien joukossa 27, joista kuusi menettäisi koko tilansa ja 21 vasta saadun lisäalueensa. Noin 74 huvilan ja huvilatontin omistajaa Urajärven rannalla menettäisi kaiken alueella olevan maaomaisuutensa.”

Suunniteltu alue ulottui myös Kuusankosken kauppalan puolelle noin 200 hentaarin verran, mutta sinne ei virallisesti oltu otettu yhteyttä. Kuusankoskella ei myöhemminkään tunnettu kiinnostusta hanketta kohtaan, joka pahoin häiritsisi parhaillaan työn alla olevaa asemakaavasuunnittelua.

TÄYDENTÄVIÄ SUUNNITELMIA

Iitin kunnanhallitus käsitteli 9.5.1960 Puolustusministeriön tekemää sitoumusesitystä, jonka mukaan, jos joukko-osasto sijoitetaan Iittiin, kunnan tulisi korvauksetta luovuttaa ministeriölle omistamansa noin 40 hehtaaria käsittävä Hakala-tilan kaksi metsäpalstaa sekä tämän lisäksi osallistuttava koko alueen hankintakustannuksiin  50 miljoonalla markalla (8,4 M€  vuoden 2006 rahan arvon mukaan), mikä kunnan olisi suoritettava  vuosittain 10 milj. mk:n erissä. Kunnanhallitus päätti, ei yksimielisenä päätöksenä, esittää valtuustolle, että ministeriön kunnalle tekemä sitoumusesitys hyväksyttäisiin.

Puolustusneuvosto hyväksyi periaatteessa 13.5.1960  jatkoneuvotteluja varten puolustusministeriön suunnitelman, jonka mukaan Karjalan Prikaati tultaisiin siirtämään Kouvolasta Iittiin.

Iitin kunnanvaltuusto käsitteli “sähköisessä kokouksessaan”  23.5.1960 em. kunnanhallituksen esityksen, jolloin toimitetussa nimenhuutoäänestyksessä kunnanhallituksen esityksen hylkäämisen puolesta äänestivät kaikki 31 valtuutettua. Sen sijaan valtuusto päätti äänin 25-6 hyväksyä sitoumusesityksen ainoastaan siltä osin, mikäli kysymys on alueella sijaitsevan kunnan omistaman maa-alueen luovuttamisesta ja tämä sillä ehdolla, että sijoitettavan joukko-osaston käyttöön tarkoitetut kaikki rakennukset rakennetaan Iitin kunnan puolelle.

Iitin kunnanhallitus ja -valtuusto hylkäsivät kokouksissaan heinäkuussa puolustusministeriön esityksen, jossa se pyrki jättämään suunnitellun varuskunta-alueen ulkopuolelle kaikki mahdolliset huvilapalstat ja viljelystilat. Ministeriön tiedusteluun, voisiko kunta osaltaan helpottaa alueen lunastamisen johdosta tilojaan menettävien maanomistajien asemaa myymällä heille vastikemaata kunnan omistamista maista, ei kunta antanut myöntävää vastausta.

HANKE KAATUU IITISSÄ

Puolustusministeriö järjesti 30.6.1960 Lyöttilän Maanviljelysseuran talossa   pakkolunastettavien alueiden lunastussuunnitelman esittelytilaisuuden. Ministeriön edustajina tilaisuudessa olivat    kiinteistöosaston toimistopäällikkö (myöh. hallitusneuvos) Pentti Heikkilä ja maanmittausinsinööri Kalervo Laitakari.

Hallitusneuvos Heikkilä kertoi tilaisuudesta häntä vuonna 1984 haastatellessani:

“Tiedotimme tilaisuudesta  kaikille tiedossamme oleville maanomistajille. Tarkoituksemme oli kirjata ihmisten mielipiteet ja tahdonilmaisut asiassa ja toimittaa tilaisuudesta laadittava pöytäkirja ministeriöön jatkotoimenpiteitä varten.

Tieto kokouksesta meni todella perille,  talo oli tupaten täynnä,  ainakin 500 henkeä. Istumapaikat olivat täynnä, ihmisiä seisoi seinustoilla ja penkeilläkin, ja eturivissä istui helsinkiläisiä asianajajia salkut sylissä. Tunnelma oli niin kiihkeä ja sähköinen, että me salin etuosaan päästyämme jo todella katsoimme takaovea, miten täältä pääsee tarvittaessa nopeasti ulos.

Tilaisuus osoitti vakuuttavasti, että Iitistä oli erittäin vaikeaa löytää aluetta varuskuntaa varten. Näillä terveisillä palasimme Helsinkiin, jossa todettiin iittiläisten vastustavan mielipiteen olevan niin voimakas, ettei valtioneuvostolle laadittavaa esitystä alueen hankkimiseksi  katsottu aiheelliseksi tehdä.”

MUUT  PUOLUSTUSMINISTERIÖN VAIHTOEHDOT

Iitin vaihtoehdon jälkeen puolustusministeriö tutki lähinnä karttojen perusteella Jaalan keskustasta muutaman kilometrin päässä luoteeseen sijaitsevan Jankerin – Heikkilän alueen käyttömahdollisuutta, joka oli entistä valtion maata. Siitä oli kuitenkin luovuttava, koska alueelta oli siirtolaisväestölle annettu tiloja, eikä alue ollut enää yhtenäinen. Lisäksi liikenneyhteydet alueelle olivat huonot.

Iitin kunnan kielteisen päätöksen tultua julkisuuteen ilmaisivat Luumäen ja Savitaipaleen kunnat halukkuutensa sijoittaa Karjalan Prikaati alueilleen.

Luumäen kunta tarjosi 24.2.1961 päivätyllä muistiolla useista vaihtoehdoista ensisijaisesti vesistöistä ja kangasharjuista Somerharjun – Venäläisenkylän aluetta. Perusteluissa mainittiin mm. että Luumäen kunnassa oli jo 1700-luvulta lähtien ollut venäläinen joukko-osasto. Lisäksi Luumäen kunta toivoi karjalaisena kuntana saavansa tilaisuuden sijoittaa joukko-osasto alueelleen. Kunnanhallituksen ehdottama alue oli suurimmalta osin yksityisten maanomistajien hallussa, jotka vastustivat suunnitelmaa aina epäolennaisiin asioihinkin vetoamalla – kaikki aseet kaivettiin esiin.

Savitaipaleen kunnanhallitus käsitteli vuoden 1960 lopulla useaan otteeseen varuskunnan saamista kunnan alueelle. Kunta tarjosi varuskunnalle paikkaa Hämäläisen varikolta Virmajärven suuntaan, olipa esikunnan paikkakin jo valittu luonnonkauniin Kauk´heimosen järven rannalta.

Puolustusministeriö hylkäsi kummankin kunnan  tarjoukset. Katsottiin, että niiden alueet olivat suurimmalta osaltaa yksityisten maanomistajien maita, joten niiden lunastaminen olisi tuottanut suuria vaikeuksia. Lisäksi  tarjottujen alueiden katsottiin ”olevan liian lähellä valtakunnan rajaa.”

UUSI  ALUE LÖYTYY – VALKEALAN VEKARANJÄRVI

Syksyllä 1960 käynnisti puolustusministeriö kaikessa hiljaisuudessa tutkimukset Valkealan kunnassa muun muassa Rapojärven itärannan, Lappalanjärven pohjoispuolisen alueen sekä Selänpään ja Kirjokiven alueiden soveltuvuudesta.

Ministeriö oli 1950-luvulla hankkinut haltuunsa Pahkajärven ampumaleirialueen osin Metsähallitukselta ja osin Kymi Oy:ltä. Ministeriössä katsottiin, että Pahkajärvi voisikin tulla kysymykseen perusalueena, johon liittämällä maa- ja vesialuetta länteen aina Kirjokiven – Hillosensalmen – Voikosken tasalle saakka saataisiin mahdollisimman laaja alue. Kesällä 1961 ministeriön edustajien keskusteltua suunnitelmasta Valkealan kunnanhallituksen kanssa myönteisessä hengessä ja “liikesalaisuus” -periaatteella, laadittiin alueen käytöstä alustava suunnitelma. Tämän jälkeen hankkeen kehittelyä jatkettiin salaisesti puolustusministeriössä ym. ilman yhteydenottoja Valkealan kuntaan.

Ministeriön majoitustoimikunta hyväksyi kokouksessaan 12.9.1961 sosiaalitarkastaja Arttur Paasosen esittämän ehdotuksen, jonka mukaan sopiva alue on Valkealan kunnassa Vuohijärven – Voikosken – Pahkajärven harjoitusalueen välissä. Suunnitelma  käsitti maata noin 5500 ha ja vesialuetta noin 2000 ha. Maa-alueesta noin 400 ha oli Valkealan kunnan omistuksessa pääosan ollessa yhtiöiden maata ja vain vähäisen osan yksityisten omistuksessa. Alueeseen sisältyvästä kunnan alueesta oli Valkealan kunta valmis luopumaan, ja Kirjokiven kartano, noin 160 ha maata ja 1000 ha vettä, oli myytävänä. Viljeltyä maata sisältyi ehdotettuun alueeseen vain 15 ha. Esitetyllä alueella olisivat olleet käytettävissä Selänpään ja Vuohijärven rautatieasemat lastauslaitureineen.

Puolustusneuvosto hyväksyi muutama päivä myöhemmin jatkoneuvotteluja varten em. suunnitelman edellyttäen kuitenkin, että selvitetään mahdollisuudet supistaa alue pienemmäksi, jonka kokoisia, 3000-3500 ha,  vastaavat kasarmi- ja harjoitusalueet muualla maassa olivat. Jatkotutkimuksissa aluetta pienennettiin länsiosasta sijoittamalla va-ruskunta Hevosojan – Kääpälän – Lipiälän kylien alueelle välittömästi  Pahkajärven leirialueen eteläpuolelle. Alueen pinta-ala tulisi olemaan noin 2800 ha maata ja 500 ha vettä. Maa-alueesta omistivat yhtiöt noin 1545 ha (55 %), Valkealan kunta noin 465 ha (16,5 %) ja yksityiset maanomistajat noin 800 ha (28,5 %). Alueella ei ollut yhtään varsinaista maanviljelystilaa, asutus oli vähäistä ja yksityisten alueista viljeltyä maata oli ainoastaan noin 10 ha. Kokonaiskustannuksiksi arvioitiin 5.000.000 markkaa (noin 833.000 €  vuoden 2007 rahan arvon mukaan) huomioonottaen, että luovuttajille varataan tilaisuus poistaa arvopuut.

Puolustusneuvosto hyväksyi em. suunnitelman 10.1.1963 ja tähän liittyen esitettyjen alueiden hankkimisen puolustuslaitokselle.

Ministeriön yksityiskohtainen suunnitelma varuskunta-alueen rajoista ja luettelo lunastettavista tiloista julkaistiin mm. Kouvolan Sanomissa sunnuntaina 8.9.1963 otsakkeella “KarPr siirtyy Pohjois-Valkealaan. Uusi kasarmialue rakennetaan Pahkajärvelle.” Lehdessä julkaistiin myös karttapiirros  prikaatille aiotusta alueesta, joka ulottui Pahkajärven leirialueesta etelään aina Selänpään – Tuohikotin tiehen. Samalla ilmoitettiin, että alueen kartta selitteineen oli nähtävissä Valkealan kunnantoimistossa 9.9. klo 09.00 – 21.9.1963. Lisäksi mainittiin, että myöhemmin tullaan  maanomistajia informoimaan lunastuskysymyksestä yksityiskohtaisemmin.

Lunastettavaksi suunnitellut maa-alueet kuuluivat yhteensä 56 tilaan. Näistä 42 oli yksityisten omistuksessa, joista 32 kuului eniten maa-alueita menettävään Kääpälän kylään. Yksityisistä tiloista 22  oli sellaisia, jotka tultaisiin kokonaan lunastamaan valtiolle. Muista tiloista tulisi kyseeseen vain osatila.

Suunnitelman julkistaminen sanomalehdessä oli suuri yllätys Valkealan kunnan luottamusmiesjohdollekin, sillä pari päivää aikaisemmin oli kunnanhallituksen puheenjohtaja Eino Niemi antanut lausunnon, jonka mukaan uusi varuskunta-alue tultaisiin rakentamaan Pahkajärven – Kirjokiven suuntaan.

Suuri yllätys julkistaminen oli myös Kymin Oy:n metsäpäällikkö, metsäneuvos Bjarne Bützow´lle, joka sai tiedon vasta lehden ilmestymisen edeltävänä iltana. Hänen närkästynyt puhelinkeskustelunsa sosiaalitarkastaja Arttur Paasosen kanssa kesti kaksi tuntia.

Määräaikaan 21.9.1963 mennessä Puolustusministeriöön jätettiin 12 henkilön allekirjoittamaa kolme kirjallista huomautusta.

Kääpälän – Lipiälän  maanomistajille maan luovuttaminen ei ollut mitään uutta. Pahkajärven harjoitusaluetta 1950–luvulla perustettaessa he luovuttivat vapaaehtoisilla kaupoilla varsin huomattavia alueita. Samoihin aikoihin oli  ilmennyt, että myöhemmässä vaiheessa voitaisiin aluetta laajentaa. Asia oli kypsynyt heidän mielissään siinä määrin, että sydänmaapalstojen omistajat olivat valmiit luopumaan niistä vapaaehtoisesti.

Kun pakkolunastussuunnitelma esitettiin, ensimmäinen yllätys Kääpälän asukkaille oli, että varuskunta-alueen raja oli vedetty kylään saakka, ja että alue sisälsi myös Vekarajärven, kylän ainoan lähiveden. He olivat myös yllättyneitä siitä, että suunnitelma oli mennyt niin pitkälle kaikessa hiljaisuudessa; kylän asukkaiden kantaa ei oltu kuultu, niinkuin heidän käsityksensä mukaan normaali menettely olisi edellyttänyt. Maanomistajat eivät halunneet jyrkästi torjua suunnitelmaa sinänsä, mutta heidän ehdoton vaatimuksensa oli, että varuskunnan raja oli saatava siirtymään pois kylästä ainakin Ahvenlammen pohjoispuolelle Naarajärven – Luujärven tasalle. Heidän mielestään suunnitelma ja tapa, jolla se oli tehty, loukkasivat erityisesti yksityistä omistusoikeutta.

Maanomistajat valtuuttivat asiaa eteenpäin viemään toimikunnan: maanviljelijät Aimo Kauppila ja Väinö Vaija, metsänhoitaja Pentti Suhonen, ekonomi Kalevi Inkeroinen ja ylivääpeli Albin Rämä.

Puolustusministeriö vastasi maanomistajien vaatimukseen mm.:: “Pakkolunastuksesta puolustustarkoituksiin annetun lain mukaisesti on luovuttajilla kuitenkin, mikäli tilat tulevat lunastuksen johdosta kokonaan elinkelvottomiksi, oikeus vaatia koko tilojen lunastamista tai haittakorvausta elinkelpoisuuden vähenemisen johdosta. Metsäalueiden siirryttyä valtion omistukseen tullaan valtion toimesta myöskin järjestämään metsänhoidollisia hakkuita vuosittain”.

Kääpälän maanomistajien lähetystö kävi puolustusministeri Arvo Pentin puheilla syyskuun lopulla 1963. Valtuuskunnan käsityksen mukaan heidän esityksensä ministeri Pentille oli tavallaan yllätys, sillä hänen käsityksensä mukaan neuvottelut Valkealan kunnan edustajien kanssa olivat sujuneet kitkattomasti. Tosin hän myönsi, ettei hän henkilö-kohtaisesti ollut tarkemmin perehtynyt tilanteeseen, mutta tehty esitys oli hyvin perusteltu ja lähemmän tarkastelun arvoinen.

PAKKOLUNASTUSPÄÄTÖS

Valtioneuvosto päätti 8.10.1963 pakkolunastuksesta puolustustarkoituksiin 13.10.1944 annetun lain (laki n:o 787) nojalla myöntää Puolustusministeriölle luvan suunnitellun alueen pakkolunastukseen. Samalla valtioneuvosto päätti asettaa pakkolunastustoimitusta varten toimikunnan ja kutsui sen puheenjohtajaksi varatuomari Osmo Mustamäen, kolme jäsentä ja näille varamiehet. Valkealan kunnanhallitus valitsi lain mukaan toimikunnan jäseneksi metsänhoitaja Antti Seppälän ja varalle agrologi Ahti Seitsosen.

KUNNANVALTUUSTON KOKOUS 27.11.1963

Valkealan kunnanvaltuusto kokoontui 27.11.1963 kiireellisesti koolle kutsuttuna käsittelemään Kääpälän kylästä pakkolunastettavia alueita koskevaa asiaa, minkä johdosta kunnanhallitus esitti pöytäkirjan otteella 22.11.1963 (§ 10) “kunnanvaltuuston kiireellistä koollekutsumista käsittelemään Karjalan Prikaatin varuskunnan sijoittamista Valkealan kunnan Kääpälän kylään koskevan valtuutettujen Tauno Arpisen, Vilho Erolan, Tyyne Majaluodon, Kaarlo Pitkälahden, Väinö Vilkin, Alvar Kukkolan, Tapio Porkan ja Aarne Sopasen allekirjoittaman kirjelmän johdosta kunnanhallitus on yksimielisesti edelleen sitä mieltä, että Karjalan Prikaatin sijoittamisella Valkealaan tulee olemaan kunnalle erittäin suuri merkitys ja Pohjois-Valkealan elämää vilkastuttava vaikutus. Näin suuri varuskunta, minkä kantahenkilökunnan määrä perheineen tulee olemaan noin 1 500 henkilöä, lisää hyvin huomattavasti kunnan verotuloja ja tuo mukanaan tuntuvasti erilaista liike- ja elinkeinotoimintaa. Jo yksistään rakennusvaihe tulee antamaan runsaasti työtä useamman vuoden ajan. Näin ollen Valkealan kunta on erittäin tyytyväinen siihen, että prikaati on päätetty sijoittaa Valkealan kunnan alueelle ja kunta tulee puolestaan suhtautumaan asiaan edelleen kaikin tavoin myönteisesti. Hallitus uskoo, että kunnanvaltuusto on samaa miel-tä.”

Tunnelma valtuutettujen keskuudessa oli erittäin sähköinen. Lehteriyleisö, josta suurin osa oli Kääpälän maanomistajia, pyrki monilla kärkevillä huomautuksilla ja paperilappuja valtuutetuille heittelemällä säestämään keskustelua. Keskustelun pääteemana oli hyökkäys kunnanhallitusta vastaan, että se ei ollut tuonut julki tietojaan valtuutetuille eikä kuntalaisille edes siinä vaiheessa, kun varuskunnan sijaintisuunnitelma siirtyi Kääpälän pohjoispuolelle Hillosensalmen – Voikosken – Virpilän alueelta.

Valkealan ensimmäiseksi kunnanjohtajaksi 1.1.1964 alkaen valittu varatuomari Ilpo Mäkinen seurasi kokouksen kulkua, ja ajatteli keskustelun aikana: “Millaiseen muurahaispesään olenkaan joutunut, kun tämä alku Valkealassa on jo näin vaikeaa?”

Kireäsävyisen puolitoistatuntisen kokouksen jälkeen pidetyssä nimenhuutoäänestyksessä valtuusto hyväksyi äänin 20 puolesta, seitsemän vastaan ja yksi tyhjä  kunnanhallituksen esityksen sellaisenaan.

RAKENNUSTÖIDEN ALKU

Varuskunnan rakentaminen Kääpälän kylän – Pahkajärven väliselle alueelle oli periaatteessa lyöty lukkoon jo ennen valtioneuvostossa tehtyä pakkolunastuspäätöstä. Sitä osoitti mm. se, että rakennustöitä oli käynnistetty heti syyskuussa tapahtuneen suunnitelman julkistamisen jälkeen alueen maastotutkimuksilla, vaakituksilla ja tiestön ajokelpoisuuden parantamisella. 

Lokakuun alusta lukien  noin kuuden viikon ajan töissä oli apuna 14 varusmiehen osasto Karjalan Prikaatin Kranaatinheitinkomppaniasta.

Varsinaisen kasarmialueen sijaintiin oli alun perin olemassa useita vaihtoehtoja;

–                    Kääpälän tienristeyksen luoteispuolinen alue,

–                    Palkkimäen luoteispuolinen Juurikonmaan–Kivisilmän alue,

–                    Kääpälän myllyn eteläpuolinen alue Veitsilampiin saakka, ja

–                    nykyinen Vekaranjärven länsipuolinen alue.

Lisäksi tutkittiin Pahkajärvellä ns. Pahkan maastoa, koska kalliopohjan löytyminen oli eräs perustavaa laatua oleva tekijä luolatiloja ajatellen. Puolustusministeriön suunnittelijat “jyvittivät” eri vaihtoehtojen tutkimustulokset, ja sen tuloksena päädyttiin nykyiseen sijaintipaikkaan.

Rakennustyöt aloitettiin virallisesti – Viipurin pamauksen 468. vuosipäivän aattona – 29. marraskuuta 1963  ”alkupaukulla” varuskunnan nykyisen kasarmi 3:n länsipään alueella. Hallitusneuvos Jouni Hakkarainen ja ylitarkastaja Toivo Tarkka kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöstä laukaisivat kaksi räjähdyspanosta symbolisoiden näin rakennustöiden alkamista. Tilaisuudessa puhunut Valkealan kunnanhallituksen puheenjohtaja, maanviljelijä Eino Niemi sanoi tervehdyksessään kanssakäymisen ministeriön kanssa sujuneen hyvin ja että kunta yhtyy täydestä sydämestään tilaisuudessa esitettyihin toivotuksiin.  Lopuksi Eino Niemi totesi: ”Aikanaan tämän asian ympärillä vallinnut kiihkoisa mielialakin rauhoittuu ja kun maiden lunastushinta tulee  olemaan korkein mahdollinen, ei kenellekään jää muuta korvaamatonta kuin mitä tunnearvoihin sisältyy.

Tervetuloa puolustusvoimat Valkealaan.”

PAKKOLUNASTUSTOIMITUS

Valtioneuvoston tekemän pakkolunastuspäätöksen yhteydessä nimetyn pakko-lunastustoimikunnan tehtäviin kuului suorittaa tarkka arvio maa-alueista, tiluksista, rakennuksista ja puustosta, määritellä niiden hinta ja suoritettavat korvaukset. Monet muut vastaavat toimitukset olivat jo osoittaneet käytännölle selvät perusteet. Valkealassa maat, metsät ja rakennukset lunastettiin määräysten mukaan korkeimmasta käyvästä hinnasta. Vastikemaata pyrittiin antamaan mahdollisuuksien mukaan sitä haluaville.

Toimitukset suoritettiin osa-alueittain ja ensimmäiset päätökset saatiin vuoden 1964 alkupuolella. Koko toimituksen suorittamiseen arvioitiin kestävän 5–6 vuotta, mutta asia pitkittyi ja viimeiset kokoukset eräiden vesialueiden osalta pidettiin v. 1972.

Kaikkkien alueiden hankkiminen ei sujunut kitkatta. Suurin osa lunastettavista alueista kuului Kymi Oy:lle, joka yritti pitää kiinni maistaan valittamalla aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Pakkolunastusmenettely oli erittäin paljon aikaa ja työtä vaatinut toimenpide. Kaikkiaan pakkolunastustoimikunta piti 252 virallista kokousta, joista suurin osa oli toimikunnan omia kokouksia Helsingissä.

RAKENNUSTÖITÄ TEHTIIN NELJÄSSÄ VAIHEESSA

Joulukuun alussa v. 1963 saivat ensimmäiset työnjohtoon kuuluvat  asunnoikseen muutaman asuntovaunun nykyisen Puolustushallinnon Rakennuslaitoksen vastapäätä  olleelle pienelle aukealle. Samalle paikalle rakennettiin alkuvuodesta 1964 työmaan ruokalaparakki ja kaksi  asuntoparakkia. Kevättalvella 1964  pellolle rakennettiin työmaan toimisto varastoalueineen.

Kesäkuussa 1964 valmistuivat solu I:n, eli ns. “mestarien mäen” kaksi rivitaloa ja solun oma lämpökeskus. Ensimmäisinä uudisasukkaina näihin taloihin muuttivat perheineen Teuvo Tankkala, Jaakko Järvinen, Toivo Partanen, Martti kivinen, Urho Olin, Mauno Rautio ja Eetu Korhonen.

Syksyllä 1964 valmistui kasarmialueen asemakaava.

Kun varuskunnan rakennustyöt aloitettiin 1964 arvioitiin Puolustusministeriössä, että ensimmäinen kolmannes Karjalan Prikaatia  voisi siirtyä Vekaranjärvelle syksyllä 1966. Siirto toteutettaisiin heti, kun välttämättömät huolto-, majoitus- ja harjoitustilat olisivat valmiit. Toinen kolmannes siirtyisi vuonna 1967 ja loput seuraavana vuonna. Arvioinnin perusteena oli Kajaanin varuskunnan rakentamisen toteuttaminen. Rakentaminen  käynnistyi kuitenkin arvioitua hitaammin ja suunnitellusta aikataulusta jäätiin jo heti alkuvaiheessa jälkeen. Rahoitusvaikeuksien takia työt voitiin aloittaa täydellä teholla vasta vuodenvaihteessa 1965-66. Vuodenvaihteessa 1966-67 todettiin, että jatkuvien rahoitusvai-keuksien johdosta rakentamistyö ei tule edistymään sellaisella vauhdilla, joka oikeuttaisi toivomaan ensimmäisten joukkojen siirtymistä Vekaranjärvelle vuoden 1967 aikana. Syksyllä 1967 aloitetuista työpisteistä oli tammikuussa 1967 ruokalarakennuksen ja autohallin rakentaminen keskeytetty, eikä asuntoalueellakaan ollut töissä kuin neljä miestä estämässä pakkasvaurioita. Kaikki tämä johtui valtioneuvoston päätöksestä, jolla Vekaranjärven rakennustyömaalle voitiin tammi-huhtikuussa 1967 ottaa töihin miehiä vain puolet edellisen vuoden määrästä ja toukokuussa tuli työt lopettaa kesän ajaksi.

Ensimmäinen välitavoite

Rakennusohjelman ensimmäisenä välitavoitteena olivat tilat kesällä 1968 Karjalan Prikaatin ensimmäisenä muuttaville osille. Tähän kuuluivat kasarmit 1 ja 2, luolasto, lämpökeskus, ruokala, vesitorni, vesijohto- ja viemäröintityöt, asuntoalueen kerrostalot 2 ja 3 sekä rivitalo 5. Kaikki valmistui suunnitelmien mukaisesti ruokalaa lukuunottamatta, joka prikaatin ensimmäisen osan kesällä 1968 siirtyessä valmistui vasta lokakuussa. Se olisi vaatinut keväällä päättyneen työkauden jälkeen valmistuakseen vain neljän viikon työpanoksen. Tästä johtuen jouduttiin varusmiesten ruoat valmistamaan kenttäkeittiöissä ja nauttimaan kasarmien koulutushalleissa.

Toinen vaihe

Seuraava tavoite oli prikaatin pääosien – esikunta, Esikuntakomppania ja II Pataljoona –  tilojen rakentaminen kesäkuussa 1970 suunniteltuun muuttoon mennessä. Rakennusohjelmaan kuuluivat kasarmi 3, asuintalot 1, 4 ja 6, autohalli, varastoalue, ampumarata 3 ja kuntotalo. Vaihe oli toteutettu suunnitellulla aikataululla, paitsi kuntotalo, joka valmistui vasta vuonna 1972.

Syksyllä 1971 valmistui Kääpälän uusi peruskoulun ala-aste ja aloitettiin kasarmi 4:n ja sotilaskodin rakentaminen. Koulun rakennutti Valkealan kunta puolustusvoimilta

vuokratulle 9 hehtaarin maa-alueelle ja se liitettiin varuskunnan

lämpö- ja vesijohtoverkostoon. Tammikuussa 1971 avattiin asuntoalueen

läheisyyteen rakennettu ostoskeskus. Vuonna 1973 valmistuivat kasarmi 4,

asuintalot 7, 8 ja 9, ampumaradat 4, 5 ja 6, Kaartinkino ja loppuvuodesta sotilaskotirakennus.

Vuonna 1973 aloitettiin suoran kemiallisen saostuslaitoksen

(jätevesipuhdistamo) rakentaminen. Laitos otettiin käyttöön syksyllä 1973.

Vuoteen 1974 mennessä oli varuskunnan rakennusohjelmasta toteutettu noin 70 % ja rahaa oli käytetty noin 30 miljoonaa markkaa.Vuosien 1974-82 aikana rakennetuista kohteista valmistui 52-paikkainen lastentalo elokuussa 1976, asuintalo 10 keväällä 1977, keskusvarasto ja Valkealan korjaamo elokuussa 1978, esikunta keväällä 1979, Karjalan Tykistörykmentin vuodenvaihteessa 1979-80 toteutettavaa siirtoa varten rakennetut tykkihallit ja -varastot kesällä 1979, varuskuntakerho 1980 ja varuskuntasairaala maaliskuussa 1982. Näiden kohteiden valmistuttua pysähtyi varuskunnan rakentaminen noin kymmeneksi vuodeksi.

Kolmas vaihe

Varuskunnassa käynnistettiin 1990-luvun alussa kolmas uudisrakennusvaihe, jonka ensimmäisenä kohteena valmistui ajoneuvohuoltola maaliskuussa 1992. Samana vuonna aloitettiin rakentaa joukkoyksiköiden esikuntarakennusta, sekä kasarmirakennus ja varastorakennus vuonna 1994 tapahtuvaa Kymen Pioneeripataljoonan siirtoa varten. Vuoden 1993 aikana suoritettiin ruokalarakennuksen peruskorjaus. Tuon rakennusvaiheen

kustannukset noin 70 milj. markkaa puolustusministeriö rahoitti suurimmalta osin Kouvolan varuskunta-alueen myynnistä saamillaan tuloilla.

Neljäs vaihe

Neljäs rakennusvaihe käynnistyi keväällä 1997 julkistetun turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon jälkeen; Karjalan Prikaatista muodostetaan yksi maamme kolmesta valmiusyhtymästä. Marraskuussa 2001 valmistui johtamisjärjestelmähalli varastoineen, vuonna 2003 otettiin käyttöön 10 kalustohallia ja ympäristönormit täyttävä polttoaineen jakeluasema. Viimeisen kahden vuoden aikana on valmistunut panssarihalli lokakuussa 2005 ja ilmatorjunnan koulutushalli keväällä 2006. Selänpään lentokentän ja lähiharjoitusalueen yhdistävä panssariura otettiin käyttöön keväällä 2005. Varuskunnan asuntoalueella purettiin talvella 2003-04 huonokuntoiset neljä kerrostaloa (talot 1–4) ja rivitalo 5. Jäljelle jäänyttä rakennuskantaa on peruskorjattu.

VEKARANJÄRVI ARKKITEHTIEN SILMIN

Vekaranjärven kasarmialueen asemakaavan on laatinut yliarkkitehti Pentti Viljanen puolustusministeriöstä, ja suunnittelutyön on koordinoinut puolustusministeriön rakennusosaston päällikkö, rakennusneuvos Vilho Noko. Kasarmialueen keskustan Kaartinaukion ympärillä sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehtuuritoimisto Osmo Lappo. Yrjö Lindegrenin kerrotaan Helsingin olympiastadionin suunnittelukilpailun voittaneessa ehdotuksessaan tyytyneen kahden sanan mittaiseen kilpailuselostukseen: “Tehdään betonista.” Sama lyhyt ilmaisu sopii myös Vekaranjärven kasarmialueen ydinalueen rakennusten materiaaliselostukseksi. Rakennusten suunnittelussa on pidetty lähtökohtana neliömäistä ja keskitettyä perusmuotoa. Valittu pohjamuoto ja kohtuullisesti mitoitetut ikkunapinnat muodostavat myös pohjan lämpötaloudellisesti edulliselle ratkaisulle. Vaikutelmaa supermarket –tyyppisistä mittasuhteettomista laatikoista on kaikin keinoin pyritty välttämään. Suuria rakennusmassoja onkin siksi jäsennelty käyttämällä voimakasta plastiikkaa ja paikallavalutekniikan suomaa pintareliefiä. Rakennustyömaa kehitti puhtaaksivalutekniikan varsin pitkälle päästen kustannuksiltaan kohtuulliseen ja myös kovaa käyttöä kestävään tulokseen. Kenttäharmaan ja betoninharmaan vastakohtana on käytetty tummiksi kuullotettuja puupintoja sekä voimakkailla väreillä maalattuja ilmastointikanavia ja teräsrakenteita. Kokonaisuutta täydentämään on arkkitehtuuritoimisto  Osmo Lapossa työskennellyt taiteilija Howard Smith lisännyt oman panoksensa mittakaavaan sopivalla supergrafiikallaan. Hänen suunnitelmansa mukaan on maalattu suurikokoiset ja värikkäät nonfiguratiiviset seinämaalaukset Kaartinkinon ulkoseinään (“Loimolan taistelu”), ruokalasalin peräseinään (“maalitaulu”) ja sotilaskodin miehistösaliin (“keltainen paraati”). Muuten maalattavia seinäpintoja on kovan kulutuksen tietäen käytetty mahdollisimman vähän.

VEKARANJÄRVI TYÖMAANA – ALUSSA EI OLLUT EDES SÄHKÖÄ!

Valkealan varuskuntaa Vekaranjärvelle rakennettiin Kulkulaitosten ja Yleisten töiden ministeriön (nyk. työministeriö) myöntämillä työllisyysvaroilla. Ministeriö laati vuosittain “alkavan vuoden työllisyystöiden ohjelman”, jonka mukaisesti voitiin ottaa ihmisiä töihin. Periaatteena pidettiin, että työkauden päättyessä toukokuun lopulla aina syyskuuhun työmaa oli pieniä asennus- ja tutkimustöitä lukuunottamatta kiinni. Työmaan vahvuus kasvoi syksystä ollen huipussaan helmi-maaliskuussa. Varuskunnan työmaa oli alkuvaiheessa siirtotyömaa eli majoitustyömaa, jonne työväkeä siirrettiin useista työvoimapiireistä Itä-Suomesta, Pohjois-Karjalasta, Rovaniemeltä, olipa heitä aina Sallasta saakka. Alkuvuosina oli työväkeä Valkealasta vain muutama, vaikka heille oli pakkolunastuspäätöksen julkistamisvaiheessa “luvattu runsaasti töitä”. Työllisyyslain perusteella tätä lupausta ei parina ensimmäisenä vuotena voitukaan toteuttaa, vaan heitä vastaavasti kuljetettiin Lounais-Suomen työmaille tai maksettiin työttömyysavustuksia. Vuodesta 1968 työntekijät olivat pääosin Kouvolan työvoimapiiristä, sekä Kuopion ja Joensuun työvoimapiireistä. Siirtotyömaat lopetettiin 1970-luvun alussa, jonka jälkeen työntekijät tulivat Valkealasta, Kouvolasta, Kuusankoskelta ja Anjalankoskelta. Rakennustöiden ensimmäisinä vuosina työntekijöiden määrä oli 650:stä 500:aan, 1970-luvun alkupuolella noin 300 ja vuosikymmenen loppupuolella runsaat 100 pienentyen siitä muutamaan kymmeneen. Työväen majoitukseen käytettiin ensimmäisinä vuosina Ahvenlammen ja kasarmialueen väliin rakennettuja parakkeja. Syksyllä 1967 työväki majoitettiin valmistuneeseen kasarmi 1:een, syksystä 1970 lähtien kasarmi 3:een ja syksystä 1973 rakennustöiden viimeisissä vaiheissa 1980 luvun alussa kasarmi 4:ään.

 Työmaapäällikkö Urho Olin kertoi siirtymisestään rakentamaan Vekaranjärveä:“Kun toimin Kouvolan varuskunnan ruokalan ja sairaalan rakennusmestarina 1958-59, kysyi puolustusministeriön yliarkkitehti Noko minulta lähtisinkö johtamaan Kajaanin varuskunnan rakentamista. Vastaukseni oli, mikäs siinä, kunhan sovitaan, että olen siellä viisi vuotta, jonka jälkeen pääsen sieltä johonkin etelämmäksi. Kun tuo viisi vuotta oli kulunut, tehty sopimus pidettiin – ja tulin Vekaranjärvelle. Niin Kajaanissa kuin Vekaranjärvelläkin aloitettiin lähes samanlaatuisissa olosuhteissa, tosin Kajaanin varuskunta on muutaman kilometrin päässä kaupungista. Kyllä siinä Vekaranjärven rakennustöitä umpikorpeen aloittaessa oli todellista uudisrakentajan henkeä, oli pimeää, ei ollut yhtään mitään, ei edes sähköä! Mutta ei siinä mitään, kivaahan se oli – tavallaan. Työmaan johto pyrki pitämään työmaalla ja erityisesti majoituksessa suhteellisen tiukkaa “kuria”, ettei sinne olisi esimerkiksi juopottelu päässyt pesiytymään. Järjestyksen pidon hoiti työmaan oma sisäinen “poliisijärjestelmä”. Ei rakennustyömaalla suurempia hankaluuksia esiintynyt. Ainahan työnteossa jotain tapahtuu, mutta mitään lakkoja ja mellakoita ei esiintynyt, ei isompia vahinkoja eikä pahempia onnettomuuksiakaan. Tarvikkeita saatiin tarpeen mukaan. Ainoa vaikeus oli, että rakentaminen tehtiin etupäässä talvella, eikä töitä keskeytetty olosuhteiden vuoksi kuin noin viikoksi talvella 1968 kovien pakkasten takia. Se oli aivan hyvä työmaa. Leipä sieltä on lähtenyt monelle – niin itsellenikin.”

VALKEALAN VARUSKUNNAN RAKENTAMISTILANNE 2007

Meneillään olevia hankkeita ovat – uuden tieliittymän ja kevyen liikenteen väylän rakentaminen sisäänajotielle kesäkuun 2007 aikana, ja – kasarmien 1–4 peruskorjaus.

Päätettyjä hankkeita ovat – aluevaraston maapeitteisten räjähdevarastojen rakentaminen vuoden 2008 loppuun mennessä. Suunniteltuja rakennushankkeita ovat mm.:– monikäyttöampumarata Pahkajärven ampuma-alueelle, joka poistaisi tarpeen ampua kouluammuntoja Utissa (Tyrissä), Mikkelissä ja Taipalsaarella, – kouluampumaratojen kehittäminen mm. ääntä vaimentavilla rakenteilla ja yläkulisseilla, – muutaman kalustosuojan varustaminen ajoneuvojen kohdekuivausjärjestelmällä, – uusi keskusvarasto, joka parantaisi merkittävästi materiaalipalveluja ja varastointia, – uusi telttakuivaamo, jolla isojen harjoitusten jopa yli 1000 telttaa ja naamioverkkoa saataisiin kuivattua ja käyttöön seuraavaan harjoitukseen, – maapohjahalli, joka mahdollistaisi liikuntaharjoitukset ja muun muassa kalustokoulutusta, – ruokala-, kuntotalo- ja sotilaskotirakennusten peruskorjaus vastaamaan kasvanutta varusmiesvahvuutta, ja – kasarmialueen liikennejärjestelyjen kehittäminen ja tiestön parantaminen vastaamaan uutta kalustoa ja lisääntynyttä liikennettä.

Lähteet:

- Kouvolan Sanomat ja Iitin Sanomat

1960-1965

- Iitin kunnalliskertomus 1960

- Haastettelut: Paavo Hietalahti Iitti,

hallitusneuvos Pentti Heikkilä PlM,

rakennuspäällikkö Urho Olin

- Muistiot: sosiaalitarkastaja Arttur

Paasonen, U Mielonen, J.K. Pirhonen

ja T Muren PlM, Valkealan kunnanjohtaja

Ilpo Mäkinen

- Karjalan Prikaatin toimintasuunnitelma

2008.

- Valkealan varuskunnan toiminta- ja

kehittämissuunnitelma 2010.

- Valkealan varuskunnan maankäyttöja

maisemanhoitosuunnitelma 2005.

- Arkkitehti -lehti 1/75

Europan lingues
Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.

pro quo hic escorol. Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum. Souvlaki ignitus carborundum e pluribus unum. Defacto lingo est igpay atinlay. Marquee selectus non provisio incongruous feline nolo contendre. Gratuitous octopus niacin, sodium glutimate.
Olypian quarrels
03/05/07
Pro quo hic escorol. Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.
03/05/07
Pro quo hic escorol. Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.
03/05/07
Pro quo hic escorol. Olypian quarrels et gorilla congolium sic ad nauseum.